Talousmetsien luonnonhoito
Talousmetsien luonnonhoito on yleisnimitys toimille, joilla toteutetaan puuntuotannolle rinnakkaisia tavoitteita metsänkäsittelyssä. Ekologinen kestävyys metsien käytössä voidaan turvata säilyttämällä metsien ja soiden monimuotoisuus sekä pitämällä vesistöt puhtaina. Hyvällä metsän- ja luonnonhoidolla luodaan edellytykset talousmetsien monipuoliselle lajistolle, puhtaille vesille ja muille ekosysteemipalveluille.
Metsänkäsittelyalueilla luonnon monimuotoisuutta edistetään säilyttämällä ja lisäämällä monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä. Niitä ovat esimerkiksi vanhat ja kookkaat puut, järeät lahopuut sekä metsätaloudellisesti vähäarvoiset lehtipuut. Yleisimmät keinot ovat säästöpuuryhmien jättäminen, lahopuiden säilyttäminen sekä muun muassa riistaeläimille tärkeä lehtipuusekoituksen ja tiheikköjen ylläpitäminen.
Metsätalouden ympäristövaatimuksia ohjaavista laeista merkittävimmät ovat metsälaki, luonnonsuojelulaki ja vesilaki. Niiden keskeisenä tavoitteena on metsien monimuotoisuuden ja ympäristöarvojen turvaaminen sekä vesien säilyttäminen puhtaina.
Suomessa on käytössä kaksi metsänomistajille ja metsäalan toimijoille vapaaehtoista kansainvälistä metsäsertifiointijärjestelmää: PEFC ja FSC. Ne pitävät sisällään luonnonhoitoa koskevia, lain minimivaatimustason ylittäviä kriteereitä, joiden toteutumisesta metsäsertifioinnissa mukana olevat metsänomistajat ovat sitoutuneet huolehtimaan. Tällaisia ovat esimerkiksi säästöpuiden jättämistä ja lahopuiden säästämistä koskevat kriteerit.
Monimuotoisuudelle tärkeiden rakennepiirteiden säilyttämiseen voi liittyä lakisääteinen velvoite silloin, kun ne sijoittuvat lain turvaamiin luontokohteisiin. Muilta osin rakennepiirteiden säilyttäminen on vapaaehtoista ja lisäämisen taso perustuu metsänomistajan omiin tavoitteisiin tai metsäsertifioinnin kriteereihin.
Säästöpuut, lahopuusto ja lehtipuusto
Säästöpuut tarjoavat niin elävinä, kuolleina kuin lahotessaankin elinympäristön monille lajeille. Tästä syystä niiden jättäminen on tehokas luonnonhoidon keino ylläpitää monimuotoisuutta talousmetsissä. Säästöpuuryhmistä muodostuu talousmetsiin ajan myötä lahopuukeskittymiä. Kuolleen puun lahoaminen voi kasvupaikasta ja puulajista riippuen viedä vuosikymmeniä.
Neljännes suomalaisen metsän lajeista on jossain elämänsä vaiheessa riippuvainen lahopuusta. Lahopuun vähäinen määrä talousmetsissä on merkittävin metsälajien uhanalaisuuden syy ja uhkatekijä. Lahopuueliöstön kannan ylläpitäminen edellyttää uusien lahopuiden jatkuvaa muodostumista eli lahopuujatkumoa, koska yksittäinen puu on jatkuvan lahoamisensa takia eliöille vain tilapäinen elinympäristö.
PEFC -metsäsertifiointiohjeissa säästöpuiksi suositellaan jätettäväksi:
- petolintujen pesäpuut
- järeät katajat
- vanhat palokoroiset puut
- aiemman puusukupolven järeitä puuyksilöitä
- muodoltaan poikkeuksellisia puuyksilöitä
- jaloja lehtipuita
- kookkaita haapoja
- puumaisia raitoja
- tuomia ja pihlajia
- tervaleppiä
- kolopuita
Lehtipuuston osuuden säilyttäminen talousmetsässä on tehokas tapa parantaa monien lajien elinmahdollisuuksia. Lehtipuun karike vaikuttaa myönteisesti myös metsien terveyteen ja maaperän ravinnekiertoon. Useiden eliöryhmien lajimäärät ovat lehtimetsissä tai lehtipuusekametsissä suurempia kuin havumetsissä. Tämä johtuu suuremmasta puulajien määrästä ja lahoavasta lehtipuusta.
Lehtipuut lisäävät pintakasvillisuuden monimuotoisuutta, sienien, kääpien, sekä puilla kasvavien sammalten ja jäkälien lajimäärää. Lehtipuun karike lisää maaperän tuotoskykyä ja maaperän lajiston monipuolisuutta. Lehtipuiden lehdet ovat tärkeää ravintoa monille hyönteisille, muun muassa perhosten toukille.
Säästöpuuryhmä
Säästöpuiden jättäminen on lähes kaikkia hakkuin käsiteltäviä metsiköitä koskeva luonnonhoidon toimenpide. Useimpien puulajiemme biologinen ikä on paljon metsikön metsätaloudellista kiertoaikaa pitempi. Puiden vanhetessa niihin kehittyy ominaisuuksia, kuten paksu uurteinen kaarna. Talousmetsän vanhat säästöpuut ovat tärkeitä tällaisia ominaisuuksia vaativille lajeille. Jokainen säästöpuu kaatuu jossain vaiheessa maahan. Osa rungoista kuolee pystyyn ennen kaatumista
Lahopuu
Lahopuulla tarkoitetaan kuollutta puunrunkoa tai rungon osaa, jolla voi elää lahottajaeliöstöä. Metsänkäsittelyssä suositellaan säästämään lahopuut, erityisesti järeät rungot.
Maassa makaavien lahopuurunkojen yli ei ajeta, vaan rungot kierretään tai siirretään kohtiin, joissa ne eivät haittaa koneilla liikkumista. Uudistusalan kantojen korjuussa otetaan huomioon myös kantolahopuun säilyttäminen.
Tekopökkelö
Tekopökkelö on korkeaan 2–6 metrin kantoon katkaistu puu, josta muodostuu valittuihin kohtiin lahopuuta. Lisäksi katkaistu latvus on suositeltavaa jättää maapuuksi. Tekopökkelöistä on hyötyä monille lahopuusta riippuvaisille lajeille.
Sopivia tilanteita tekopökkelön tekemiselle ovat esimerkiksi:
- harvennus tai uudistushakkuu metsikössä, jossa lahopuuta on hyvin vähän
- tärkeä maastonkohta, esimerkiksi kiinteä muinaisjäännös, merkitään vuosikymmeniksi
- pökkelöidään puu, joka säästöpuuna voisi kaatua tien, rakennuksen tai linjan päälle
- kaadettava puu on normaalin katkaisun kannalta hankalassa maastonkohdassa
- tavoitellaan elinmahdollisuuksia kolopesijöille
- uudistusalalle jätetään säästöpuiksi hieskoivuja, mutta koivujen ei haluta levittävän siementä uudistusalalle
Järeä haapa
Haavasta riippuvaisia lajeja on useimmissa eliöryhmissä, etenkin sienissä, jäkälissä ja hyönteisissä. Vanhat haavat ovat useimpien kolopesijöiden, muun muassa tikkojen ja liito-oravan, tärkeimpiä pesäpuita. Uhanalaisille ja harvinaistuneille eliölajeille erityisen tärkeitä ovat vanhat elävät haavat ja järeät haapalahopuut
Elävien haapojen rungoilla ja oksilla kasvava epifyyttijäkälä- ja -sammallajisto on hyvin erikoinen verrattuna muihin metsäpuihimme. Kosteilla haavanrungoilla ja karikkeessa viihtyvät myös nilviäiset, esimerkiksi uhanalainen sulkukotilo, joka elää jättiläishaapojen tyvillä. Karikkeessa haapojen alla elää myös koko joukko muita kotiloita ja kuorietanoita.
Pienvedet
Vesistöt ja pienvedet välittömine lähiympäristöineen ovat metsäluonnon monimuotoisuuden aarreaitta. Vesiluonto on osa metsää. Pienvedet, purot ja lammet vaikuttavat lähiympäristön metsään lisäten puuston, kasvillisuuden ja muun eliöstön monimuotoisuutta merkittävällä tavalla. Ympäröivä metsä on myös olennainen osa vesiluontoa ja vaikuttaa sekä veden laatuun että vesieliöstön monimuotoisuuteen.
Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat lähteiden, purojen ja pysyvän vedenjuoksu-uoman muodostavien norojen sekä enintään 0,5 hehtaarin suuruisten lampien välittömät lähiympäristöt. Kohteiden ominaispiirteitä ovat veden läheisyydestä ja puu- ja pensaskerroksesta johtuvat erityiset kasvuolosuhteet ja pienilmasto. Kohteille on tyypillistä pienvesiä ympäröivän puu- ja pensaskerroksen lisäksi alueen muusta ympäristöstä poikkeava rehevä pintakasvillisuus.
Purot ja norot
Purot ja norot ovat monimuotoisia virtaavan veden uomia. Metsälain erityisen tärkeän elinympäristön tunnistamisen ja rajaamisen kannalta ei ole tarpeen erottaa, onko kyseessä puro vai noro. Olennaista on kuitenkin tunnistaa luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen noron välitön lähiympäristö myös silloin, kun norouomassa ei virtaa vettä, sillä norot ovat säännönmukaisesti osan vuodesta kuivia.
Purojen ja norojen välitön lähiympäristö tarkoittaa uoman ympärillä olevaa aluetta, jossa on ympäröivästä metsästä poikkeavat kasvuolot ja kostea pienilmasto. Kohde on rajattava hakkuissa ominaispiirteet säilyttävällä tavalla.
Veden vaikutuksesta vyöhykkeen puu- ja pensaskerroksessa on usein ympäröivää metsää enemmän lehtipuuta. Parhaassa tapauksessa kohteiden ulkoasu on hyvinkin ryteikköinen ja kohteella on eriasteisesti lahonnutta kuollutta puuta. Myös aluskasvillisuus, jossa on usein lehdon tai rehevien korpien lajistoa, erottuu ympäröivän metsän kasvillisuudesta. Karuillakin alueilla puro lisää kasvillisuuden lajimäärää.
Purot ja norot välittömine lähiympäristöineen ovat harvinaisia ja herkkiä elinympäristöjä. Ne tarjoavat elinympäristöjä useille erilaisille eliölajeille ja voivat toimia useiden lajien merkittävinä leviämis- ja kulkuväylinä.
Lähteet ja tihkupinnat
Lähde on paikka, jossa pohjavesi purkautuu maan pinnalle. Lähteet luokitellaan avovesipintaisiin lähteisiin, joissa on avoin, selvärajainen pohjaveden purkautumispaikka sekä tihkupintoihin, joissa pohjavesi purkautuu tihkumalla maanpintaan muodostamatta selvää, silmin havaittavaa purkautumispaikkaa.
Pohjaveden vaikutus näkyy lähiympäristön kasvillisuudessa. Pienilmastoltaan lähteet ja niiden välittömät lähiympäristöt ovat kosteita ja viileitä elinympäristöjä. Koska lähteiden vesi vaihtuu jatkuvasti maasta purkautuvalla kylmällä pohjavedellä, pysyy kasvupaikka kesällä viileänä ja talvella sulana. Tällaiselle kylmälle, mutta routimattomalle elinympäristölle on kehittynyt oma erikoistunut kasvi- ja eläinlajistonsa.
Kasvilajistossa on erikoistuneen lähdelajiston lisäksi usein myös rehevän korven, kostean lehdon tai leton lajeja.
Muut monimuotoisuutta lisäävät kohteet
Vähäpuustoinen suo
Vähäpuustoisiin soihin kuuluu useita suotyyppejä, joten eri kohteet voivat näyttää hyvinkin erilaisilta. Kaikille metsälain tarkoittamille luonnontilaisille kohteille yhteistä kuitenkin on puuston vähäinen määrä. Huono puuntuotoskyky on seurausta kohteiden liiallisesta märkyydestä ja/tai kasveille epäedullisesta ravinnetilanteesta.
Jouto- ja kitumaan suot ovat vähäpuustoisia, sillä niiden puuston vuotuinen kasvu on alle yhden kuutiometrin hehtaarilla. Kohteiden ominaispiirteenä on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous.
Jyrkänne
Kalliojyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät pitävät sisällään hyvin monipuolisen luontotyyppien kirjon. Jyrkänne voi olla tyypiltään karu, keskiravinteinen, kalkkipitoinen tai serpentiinimuodostuma. Lisäksi jyrkänteitä tyypitellään sen mukaan, ovatko ne valoisia vai varjoisia. Eri jyrkännetyyppien välinen vaihtelu näkyy sammal-, jäkälä ja kasvilajiston erilaisuutena ja kasvustojen runsauden muutoksina.
Pääosiltaan vähintään kymmenen metriä korkea jyrkänne ja sen välitön alusmetsä on metsälain mukainen erityisen tärkeä elinympäristö. Kohteiden tunnistamisessa jyrkänteen korkeus on kaikkein huomionarvoisin tekijä luonnontilaisuuden arvioinnin lisäksi.
Lehtolaikku
Lehtoja on aina ollut metsäluonnossamme vähän. Määrää on entisestään vähentänyt lehtojen raivaaminen pelloksi. Nykyisin enää vajaa prosentti metsämaasta on lehtoa. Metsiemme uhanalaisista lajeista yli puolet on lehtolajeja, joten jäljellä olevien lehtojen merkitys uhanalaisille lajeille on suurempi kuin minkään muun kasvupaikkatyypin.
Metsälain mukaan rehevän lehtolaikun ominaispiirteitä ovat lehtomulta, vaatelias kasvillisuus sekä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen puusto ja pensaskasvillisuus. Rehevä lehtolaikku voi olla tyypiltään kuiva-, tuore-, tai kostea lehto.
Kulotus
Metsänhoidollisessa kulotuksessa parannetaan kasvupaikan ravinneoloja vapauttamalla ravinteita ja vähentämällä maan happamuutta. Hakkuutähteiden polttaminen helpottaa myös metsänviljelyä.
Luonnonhoidollisen kulotuksen tavoite on lisätä monimuotoisuutta metsissä. Polton avulla metsiin luodaan paloelinympäristöjä, joista lukuisat eliölajit ovat riippuvaisia. Tällaisia paloriippuvaisia lajeja on mm. kovakuoriaisissa, jäkälissä ja sienissä.
Suon ennallistaminen
Soiden ennallistamisella pyritään palauttamaan ojituksen takia heikentynyt tai tuhoutunut suoekosysteemi luonnontilaisen kaltaiseksi. Ennallistamisessa tukitaan suo-ojia ja poistetaan puustoa. Toimenpiteiden avulla soiden vedenpinnan taso saadaan nousemaan, suolajisto palaamaan ja turpeen muodostuminen käynnistymään.